Italiassa syntynyt Kuki Gallmann haaveilee koko lapsuutensa ajan Afrikasta. Nuoren tytön unelma toteutuu, kun hän muuttaa miehensä Paolon kanssa Keniaan, minne he perustavat suuren karjatilan. Työn ohella nuoret tutkivat innolla Afrikan mittaamattomia savanneja ja niiden upeaa elämää. Elämä hymyilee, kunnes ensin perheen isä ja myöhemmin myös poika saavat traagisesti surmansa. Sinnikäs Kuki Gallmann jää hoitamaan tilaansa ja huolehtimaan yksin pienestä tyttärestään. Lisäksi hän perustaa miehensä ja poikansa kunniaksi Afrikan luonnonarvojen säilymistä ja kehittämistä tutkivan Gallmannin muistosäätiön. Syvästä surusta Kukin pelastaa Afrikan luonto. Sieltä hän etsii voimaa ja rohkeutta ja löytää tien eteenpäin. (takakansi)
***
Marielkan blogin perusteella päätin hommata tämän kirjan käsiini. Kaipaisn jotain "erilaista", mutta hyvää lukemista. Ja tässä sitä sain.
Kirja on hyvin kirjoitettu, sujuvaa kerrontaa. Kuvailee mielestäni todella mukaansatempaavasti elämää Afrikassa. Ei tee suurta numeroa niistä eroista, jotka siellä on länsimaihin verrattuna, mutta kertoo ne kuitenkin realistisesti ja elämänmyönteisesti.
Melkein saattoi kuvitella ja nähdä mielessään, millaisessa ympäristössä Kuki on elänyt perheineen. Toisaalta tämä kertoi myös siitä, miten elämä Afrikassakin on muuttunut parissa kymmenessä vuodessa. Ei sielläkään kaikki pysy ennallaan, vaikka toisaalta on edelleenkin paljon aineksia alkuperäisiltä asukkailta olemassa.
Kuki selviää todella alkeellisissa oloissa ihailtavasti. Mikään ei ole helpoimman kautta tehtävissä, ei ole puhelinta, ei edes lämmintä vettä, silitysrautaa jne. Elämä on hänen sanojensa aivan erilaista kuin Italiassa vuosikymmeniin, jopa vuosisataan.
Kirja pyörii sekä miehen että pojan kuoleman ympärillä. Muutenkin Kukin kohdalle tulee ystävien jne menetyksiä (minusta) runsaasti. Hän kuitenkin selviää kaikesta omalla tavallaan ja ajan myötä. Alusta alkaen kirjassa jo valmistaudutaan siihen, että hän tulee menettämään kaksi rakkainta ihmistään.
Kirja oli tavallaan surullinen, mutta toisaalta taas elämänmyönteinen. Loppupuolella Kuki sanookin saavansa olla onnellinen, että oli löytänyt perheineen kodin Afrikasta, missä kuolema on erilainen tapahtuma kuin Euroopassa. Ystävät kaivavat haudan, viimeisen yön saa pitää vielä sen kuolleen siinä lähellä, viimeisen kerran hoitaa ja vahtia häntä ennen hautaamista jne. Ja haudan saa kaivaa mihin haluaa. Hehän eivät siis asuneet missään kaupunkialueella, vaan "erämaassa", jossa oli pitkät matkat joka paikkaan.
En tiedä mikä oli juuri se tärkein juju tässä kirjassa, että se vangitsi otteeseensa niin hyvin. Varmaankin kokonaisuus. Voin suositella kyllä tätä kirjaa, jos elämänkerrat kiinnostavat ja ennenkaikkea elämä Afrikassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti