Onnentyttö, Belva Plain

Onnentyttö
Plain, Belva

Sydämeenkäypä tarina onnesta, sen tuhoutumisesta ja kaiken voittavasta isänrakkaudesta

Vuonna 1968 Donald Wolfe on nuori asianajaja, jolle elämä hymyilee. Hänen uransa on lähtenyt loistavasti käyntiin ja hän on rakastunut viehättävään Lillianiin, jonka kanssa menee naimisiin vain muutaman kuukauden tuttavuuden jälkeen. Ensihuuman haihduttua Donald huomaa, ettei tunne Lilliania lainkaan. Kun Lillian tulee raskaaksi, Donald toivoo, että heidän suhteensa paranisi, mutta Lillian haluaa avioeron. Hänellä on tiedossa Donaldia rikkaampi mies, jonka nai varsin nopeasti. Bettina-vauvan synnyttyä Donaldin ahdistus kasvaa, sillä Bettinan lastenhoitajalta hän kuulee ikäviä asioita. Kun Donald saa vielä tietää, että Lillian aikoo muuttaa ulkomaille, hän päättää toimia. Hän tekee vaikean päätöksen, sieppaa tyttärensä ja lähtee matkaamaan kohti uutta tulevaisuutta toivoen löytävänsä sekä itselleen että pikku tytölleen turvallisen kodin.

Belva Plainin on ollut yli kahden vuosikymmenen ajan suomalaisten mielikirjailijoita. Hän tuntee ja ymmärtää elämän ylä- ja alamäkiä sekä ihmissydämen oikkuja ja kuvaa niitä romaaneissaan poikkeuksellisen tarkkanäköisesti ja myötätuntoisesti. Myös Onnentytössä Plain tavoittaa jotain sellaista, joka jää lukijan mieleen ja herättää ajatuksia – ei ainoastaan perhesiteistä vaan oikeudesta vanhemmuuteen.

** Hömppää sekä isänrakkautta.
Ihan mukava, kun välistä isän näkökulmasta, toisaalta sillä saadaan kirjasta ehkä kiinnostavampi. Eihän äiti voi olla sellainen, että ei piittaa lapsestaan ja omat asiat menee kaiken edelle.

Vähän välistä säälitti, että miten se isä nyt oli noin tyhmä eikä tajunnut merkkejä, mutta rakastunut ihminenhän on tyhmä. Ei siitä rakastetusta halua nähdä mitään huonoa.

Onneksi hän heräsi ja onneksi lapsella oli hyvä lastenhoitaja.
Toisaalta taas, onko oikein napata lapsi mukaansa ja aloittaa uusi elämä. Keksiä lapselle uusi nimi ja valehdella äidistä?
Lapsen elämä meni hyvin, mutta silti.
Ja mikä sen äidin oikeus on? Olihan lapsi hänenkin lapsensa, vaikka hän ei ollutkaan paras mahdollinen vanhempi.

Onko oikeus pakko ottaa omiin käsiin, eikö ole muita vaihtoehtoja? Tässä tapauksessa ei ollut, ainakaan kirjan mukaan. Vanhemmat olivat eronneet jo ennen synnytystä. Lapsi ei ollut koskaan ollut isänsä lapsi, isä oli kirjoittanut paperit, joilla oli "antanut" lapsen täysin äitinsä päätäntävallan alle. Lakimiehenä isä oli niistä selvillä.

Toisaalta, oliko lapsella todellakin hätä äitinsä hoivissa? Oliko hän vaarassa?
Toisaalta, kyllä oli, muutama tapauskin sen osoittivat. Mutta eikö silloin olisi ollut mahdollisuus toisiin keinoihin?
Toisaalta, kirja on fiktiota, ja sijoitettu Amerikkaan, missä kaikki on eri tavoin kuin Suomessa.. (tai ainakin useat asiat)

Hömppää, mutta sellaista, joka sai ajattelemaan, ainakin, kun itse on äiti. Kenen on oikeus päättää, kuka on kelvollinen lapsenhuoltajaksi, keneltä pitää lapsi viedä pois yms.
Vaikeita asioita, eikä niihin ole suoraa vastausta olemassa.

Suudelma, Daniel Steel

Suudelma
Steel, Daniel

Vavahduttava romaani rakkaudesta ja sen kovasta hinnasta

Danielle Steel, miljoonapainosten kuningatar ja tunnelmoinnin mestari, osaa kirjoissaan kuvata naisenelämän kipupisteitä ja käännekohtia. Suudelmassa hän kertoo kulissiavioliittoon vangitun Isabelle Forresterin tarinan.

Isabelle on ollut naimisissa pankiirina toimivan Gordonin kanssa 20 vuotta. He asuvat Pariisissa samassa asunnossa, mutta nukkuvat eri huoneissa. Kotiinsa eristäytynyt Isabelle omistautuu sairaalle pojalleen. Yksi ilonlähde hänellä kuitenkin on – kaukopuheluiden varassa elävä ystävyys washingtonilaiseen Bill Robinsoniin, jonka avioliitto on yhtä väljähtynyt kuin Isabellenkin.

Kun Bill ja Isabelle tapaavat Lontoossa, he huomaavat muutaman viattomanonnellisen päivän jälkeen suhteensa muuttuneen. Ystävyys on syventynyt joksikin paljon merkittävämmäksi. Mutta kun he sulautuvat limusiinissa ensisuudelmaansa, autoon törmäävä bussi katkaisee hetken traagisella tavalla. Isabelle ja Bill päätyvät pitkäksi aikaa sairaalaan. Vakava onnettomuus järkäyttää heidän ja heidän puolisoidensa elämän pois raiteiltaan. Isabelle ja Bill joutuvat tekemään suuria ratkaisuja, jotka voivat yhdistää tai erottaa heidät iäksi.

**Rakkautta, omistavia puolisoita, sairaita lapsia, kiellettyjä tunteita.
Hömppää siis oikeastaan.

Olen lukenut tämän aivojen nollaus -kirjan muutamaan otteeseen, koska se löytyy kirjahyllystäni.
Tavallaan ymmärrän Isabellea, koska hänellä on vain sairas lapsensa, miehelleen hän on kuin ilmaa. Bill taas on kiinnostunut Isabellen voinnista ja ajatuksista, on hänelle ystävä.

Ja loppujen lopuksi Isabellen mies Gordon paljastuukin melkoiseksi lurjukseksi. Isabelle kuitenkin selviää kaikesta ja lopulta hän selvittää senkin, mihin Bill on kadonnut sairaalasta poistumisen jälkeen.

Eipä tämä mitään suuria ajatuksia minussa herättänyt. Luin sen ja eipä siinä paljoa tarvitse edes ajatella eikä paljon vaadita lukijalta. Toisaalta lopussa jätetään ehkä aavistuksen avoimeksi, miten päättyikään kaikki, saivatko he todellakin toisensa vai oliko sittenkin niin, ettei heitä ollut tarkoitettu yhteen.

Toisaalta taas kirjassa tuli esiin hiukan vammaisnäkökulmaa. Sitä, että vammautuneelle se voi olla todella kova paikka ja hävettävä paikkakin osittain. Ja kuinka heilläkin voi olla ennakkokäsityksiä ja stereotypioita siitä, miten toiset ajattelevat heidän vammautumisestaan.
Ja kuinka voi kuvitella, että kukaan ei ota tosissaan vammautunutta ihmistä, vaikka ainoa mikä ei toimi, on jalat.