Seija Uimonen: Jumalan kulkukoira

Sitkeiden suomalaisnaisten kokemuksia sodan keskellä Kroatiassa. Pakolaisten ja hädässä olevien rinnalla elämistä, rakastamista käytännössä, seurakunnan kokoamista puutteen ja kriisien paineissa, yksinäisten hetkien taistelua. Mutta samalla ihmeellistä varjelusta ja Jumalan tekoja ihmisten elämässä.

Sanansaattajien lähetti Seija Uimonen pysyi työtoveriensa Raili Tapion ja Marja-Liisa Mrcelan perheen kanssa Kroatiassa itsenäistymistaistelujen riehuessakin. He kertoivat toivon ja lohdutuksen evankeliumia kodeissa ja pommisuojissa ja elivät yhdessä seurakuntalaisten kanssa surussa ja ilossa.

(takakansi)

***

Uskomattomia ihmisiä ja selvisivät uskomattomista tilanteista.
Ei tätä kirjaa oikein voi kuvailla.. Se pitää lukea, jos kiinnostaa. Osittain minua vaivasi huonohko kirjoitettu suomen kieli ja jotkut lauseet piti lukea kahteen kertaan, en tiedä mikä tökki ymmärryksessä siltä osin..
Mutta ihan ok kirja, ja valoitti ainakin minulle sitä, millaisissa oloissa lähetit joutuvat työskentelemään.

Nicky Cruz: Juoksu jatkuu

Risti ja linkkuveitsi ja juokse poika, juokse -kirjoista suomalaiselle lukijakunnalle tutuksi käynyt Nicky Cruz jatkaa tässä kirjassa juoksuaan - tällä kertaa Jumalan asialla. Vuosien kuluessa Nickyn työ on laajentunut ja hänen vastuunsa on kasvanut. Tänään Nickyllä on sana, haaste lukijoilleen.

"Missä sinä olit silloin, kun lähimmäiseesi sattui?" Nicky kysyy Juoksu jatkuu -kirjassa. Hän haastaa lukijansa lähimmäisyyteen kantamaan toinen toistensa kuormia. Jumalan tahdon toteuttaminen ja Pyhän Hengen kautta tapahtuva myötäeläminen on avain uuteen yhteyteen sekä kristittyjen välillä että suhteessa maailmaan. Tämän Nicky on saanut kokea todeksi yhtä hyvin New Yorkin slummeissa kuin Unkarin kommunistiviranomaisten järjestämissä kokouksissakin, sodan repimässä Hondurasissa ja Dominikaanisessa tasavallassa.

Vuodet eivät ole leikanneet terää Nickyn elämästä: kirja on kuin paras seikkailu.

(takakansi)

***

En ole lukenut noita kahta takakannessa mainittua kirjaa. Olisin etenkin tuon Juokse poika, juokse -kirjan halunnut lukea ensin, mutta sitä ei meidän kirjastossa ollut enkä ole saanut tilattua sitä lainaan muualtakaan, päätin eka lukea sitten tämän toisen kirjan.

Kyllähän tämä herätti paljon ajatuksia. Yksinäisyys, anteeksiantaminen, evankeliointi.
Etenkin anteeksi antaminen. Annanko todella anteeksi kun väitän antaneeni?
Ja mikä vaikutus anteeksi antamisella voikaan olla elämässä.

Toisaalta, voiko jotain noin uskomatonta tapahtua rukouksen voimalla? Voiko joku alkaa kävellä, jalat kasvaa, suoristua, kun rukoillaan?
En tiedä, haluan uskoa, mutta voinko uskoa siihen? Tuntuu niin uskomattomalle.
Olen tyypillinen suomalainen: uskon vasta kun näen.. Tai sittenkin, en ehkä.. En tiedä.

Ehkä tämä kirja pitäisi lukea toisenkin kerran, en tiedä. Jotenkin.. Niin paljon asiaa, ajateltavaa. Tätä luin nyt noin viikon ajan, koska kerralla ei voinut lukea pitkiä pätkiä, tämä oli jotenkin niin voimallinen .

Donna Woolfolk Cross: Paavi Johanna

Nainen paavina. Uskomaton ajatus, ikiaikainen tarina vai peitelty historiallinen totuus? Paavi Johanna on länsimaiden historian kiistelty hahmo, pelkäksi legendaksi väitettu. Mutta legendojen takaa löytyy usein historiallinen henkilö, jollaisesta Donna Woolfolk Crossin kiehtova romaani kertoo.

Johanna syntyy Frankinmaalla v. 814 keskelle pimeintä keskiakaa, jolloin tytöllä ei ole arvoa - hän ei saa edes oppia lukemaan eikä kirjoittamaan. Mutta isoveli opettaa Johannaa salaa. Sekasorron ja viikinkihyökkäysten aikana hän ottaa kuolleen veljensä henkilöllisyyden. Fuldan luostarissa - jossa hänet tunnetaan lahjakkaana veli Johannes Anglicuksena - Johanna syventää opintojaan ja uudet tehtävät vievät hänet Roomaan, lopulta sen pyhimmälle paiaklle, paavinistuimelle. Munkin valepuvun kätkössä elää intohimoinen nainen, jonka nuoruuden rakastetunkin tie johtaa Roomaan.

(takakansi)

**
Tämä sattui ihan sattumalta käteeni kirjastossa, ja päätin sen lainata. Tosin palautin sen jo kerran hyllyyn, mutta hain uudestaan. Ja kannatti.
Minua tämä kirja piti suureksi osin hyvin otteessaan. Tosin jossain vaiheessa luostarielämästä kertoessa meinas iskeä hiukan tylsyys ja etenkin Rooman ajoista kertova osio oli ajoittain jotenkin pitkäveteinen, mutta vika oli ehkä lukijassa.
Minua etenkin kauhistutti se, kuinka nainen oli alinta kastia silloin. Naisella ei ollut mitään arvoa. Ajateltiin, että nainen, joka haluaa oppia, on luonnonoikku. Lukutaitoinen nainen oli lähes noita. Eihän sellainen ollut sallittua! Se oli osoituis noituudesta. Naisen aivokapasiteettia pidettiin huomattavasti alempana kuin miehen.

Lisäksi se, että ristinuskoa levitettiin miekoin ja kilvin. Heitä pakotettiin ottamaan ristinusko omakseen, tai lähti henki.. En ole koskaan sellaista käännyttämistä ymmärtänyt, enkä ymmärrä edelleenkään.

Mietin kirjan aikana useaan otteeseen, että voiko olla totta, että nainen voi esittää niin täydellisesti miestä. Toisaalta, silloin ei ehkä osattu edes ajatella, että nainen voisi esiintyä miehenä, koska naisia pidettiin niin paljon tyhmempinä kuin miehiä..

En tiedä voiko olla totta, että joskus on ollut nainen paavina, vai onko tämä vain tarua. Kukaan keskiajalla Roomassa eläneistä ei ole elossa, silloin ei ole tehty juurikaan muistiinpanoja, tai niitä on tuhoutunut.. Niitä ei ole tarkastettu jne.

Kiehtova romaani silti, on totta tai tarua.

Rakkaus asuu pappilassa, Jan Karon

Rakkaus asuu pappilassa on ihastuttavan Pappila-sarjan kolmas osa. Herran kappelin kirkkoherra Tim joutuu pohtimaan rakkauden monia säikeitä tukiessaan Dooley-pojan varttumista kohti aikuisuutta, tutustuessaan kovia kokeneeseen Lace Turneriin ja ennen kaikkea rakentaessaan kestävää pohjaa elämänsä rakkaudelle. Mitfordin hulvattomat asukit touhuavat askareidensa kanssa, päivittelevät naapuriensa tempauksia ja odottavat Toivonkodin valmistumista. Jokin kuitenkin heittää varjon muuten niin aurinkoiseen kylään, ja pastori Tim joutuu tahtomattaan puuttumaan sen seurauksiin. Pappila-sarjan kirjat sopivat rentouttavaa lukunautintoa etsiville lukijoille.


*****

En tiedä, mikä siinä ekassa kirjassa vastusti. Oliko kyse vain siitä, että en ollut tottunut lukemaan näin selkää Jumalan sanaa romaanimuodossa?
Nimittäin kuten toinen osa, myös tämä kolmas, tuli luettua nopeasti ja ahmaisi mukaansa.

Tässä oli tapahtumaa yhteen jos toiseen suuntaan. Piti minua ainakin otteessa ihan hyvin. eihän nämä ole ihan sitä tasoa, mitä jotkut muut lukemani (rikos)romaanit. Meno on paljon verkkaisempaa, mutta silti on sitä jotain, jonka takia kirjan jaksaa lukea hyvin loppuun. Missään vaiheessa ei tule tunnetta, että jätänpä kesken.

Tässä kirjassa keskityttiin etenkin perheen välisiin rakkaussuhteisiin. Kirjassa oli todellakin rakkautta ja tärkeä oivallus pastorinkin taholta: se pitää sanoa ääneenkin, jopa niille, jotka eivät välttämättä halua sitä kuulla, tai eivät osaa kuulla sitä (heidän ns. kasvattipoikansa). Yllätys voi ollakin suuri, kun kaikesta luulosta huolimatta voi saada kuulla itse samat sanat, vaikka sitä ei osaa yhtään odottaa.

Pappila-sarjassa toisista välittäminen on jotenkin... Niin ihanteellista. En keksi muutakaan sanaa. Toisista välitetään ja toisia rakastetaan niin pyyteettömästi. En minä itse pysty lähellekään samaa. Mietin samaan aikaan, että onko oikeasti jossain tälläinen kylä. Yksittäisiä ihmisiä on varmasti siellä täällä, mutta en jaksa uskoa, että "Mitfordia" olisi jossain ... Mutta en minä voi tietää.

Kirjeitä pappilasta, Jan Karon

Mitfordissa eletään rauhaisasti, mutta pastori Tim on levoton. Hänen tunteensa myllertävät, kun kylän naiset piirittävät häntä ja pappilaan ilmestyy kaukainen sukulainen. Päänvaivaa aiheuttaa myös se, mitä pastorin pitäisi tehdä naapurinsa suhteen. Kun ikäkin alkaa painaa harteilla, elämä näyttää vähintään huolestuttavalta. Siinä on syytä kerrakseen ryhtyä lähettämään postia pappilasta. Postia pappilasta on suoraa jatkoa menestyksekkäälle Ovet auki pappilaan -teokselle.


*****

Tämä kirja tempaisi minut jostain syystä mukaansa paljon paremmin kuin edellinen.
Ehkäpä siksi, kun tässä oli rakkautta mukana ;) Ja vähän jo sitä perheperspektiiviä, kun pastori-Timin kasvattipoika oli jotenkin selkeämmin osa hänen perhettään.


Pastori teki muutaman repäisevän tempauksen, tosin ei kaikkien mielestä, mutta siis omasta (ja minun mielestäni myös) ja ehkä ne toivat sitä lukuiloa tähän kirjaan.

Kirja sisälsi paljon papin ja Cynthian välisiä kirjeitä, mutta niitä oli kiva lukea. Yleensä en voi sietää kirjoja, joissa on paljon kirjeenvaihtoa/kirjeitä. Tähän kirjaan ne kuitenkin sopivat ja olivat jotenkin todella selkeästi osa juonta.

Ovet auki pappilaan, Jan Karon

Mitfordissa asuu kylän täydeltä hulvatonta joukkoa. Naapureiden omalaatuiset tempaukset saavat monet suunpielet kääntymään ylöspäin. Pastori Tim huokailee muutoksen perään mutta joutuu pulaan, kun se muuttaa hänen pappilaansa: Mitä tehdä sohvan kokoiselle kulkukoiralle? Entä pisamaiselle pojalle, jonka asenteet saavat rauhallisemmankin miehen hulluksi? Miten pastori Tim selviää säihkyvästä sääriparista, joka jättää ohi kulkiessaan vienon kukkaistuoksun?

Kylän poikamiespapilla on tekemistä selvitellessään elämän pikku kummallisuuksia ja salaisuutta, jota on säilytetty yli kuusi vuosikymmentä. Jan Karon kirjoittaa arjen yltäkylläisyydestä hauskasti ja lämpimästi. Hänen henkilöhahmonsa ovat niin rakastettavia, että heitä voisi kutsua melkein ystäviksi. Karonin kirjoissa usko muuttaa arjen juhlaksi.
*****

Ensimmäinen osa sarjasta Pappila keskellä elämää.

Lueskelin tämän tässä parin päivän sisällä. En oikein osaa sanoa mitään.
Tapahtumia oli, mutta jotenkin kerronta oli aika tasapaksua. Ei sellaista "ihanaa lukea, kyllä tää pitää nyt ahmia".
Kirja oli ihan mielenkiintoinen, viittauksia Raamattuun, onhan päähenkilö pappi. Kylässä on kaksi kirkkoa, asukkaat jakautuvat sekä että, kaikki tuntuvat kuitenkin olevan uskossa tai ainakin tulevat uskoon.

Toisaalta tuli tunne, että voi kun voisi asua tuollaisessa pikkukaupungissa. Olisi rauhallista, ystävällisiä ihmisiä jne. Mutta toisaalta koko ajan tuntui, että ei tämmöistä elämää voi olla missään, liian kiiltokuvamaista.

Sarjan toinen osa odottaa tuossa ja kyllä aion senkin lukea kaikesta huolimatta. Kuitenkin tässä on sitä jotain, joka saa lukemaan, vaikka kerronta ei olekaan ihan sellaista, jota pidän loistavana tai todella loistavana. Kuitenkaan se ei ole sellaistakaan, että en jaksa lukea.
Kerronta on jotenkin verkkaista, rauhallista. Kirja on kaikin puolin rauhallinen ja ehkä jopa rauhoittava.

Kirjan päähenkilö on 60vuotias pappi, ehkä en siis ole juuri kohdeyleisöä? Silti ihan ok ja jos kristillinen romaani(sarja) kiinnostaa, tässä on sellainen.

Monta tietä Tielle, Tuomas Jäntti

Monta tietä tielle
Jäntti, Tuomas

Lainaus:
"Monta tietä Tielle" vie lukijan risteyspaikkoihin, joissa valitaan kulkureittiä eteenpäin. Pastori Tuomas Jäntti antaa puheenvuoron niille, jotka ovat tehneet valintansa ja ottaneet uuden suunnan. Apua valintaan löytyy "tienviitoista", ja kaikilla on mahdollisuus löytää Tie: "Minä olen tie, totuus ja elämä", sanoo Vapahtajamme (Johanneksen evankeliumi 14:6).
Tuomas Jäntti valottaa myös Raamatun avulla kristillisen uskon keskeisiä käsitteitä. Kirja on siis samalla henkilökohtaista puhuttelua ja innostavaa opetusta — kuin kiehtova matka, jossa välillä kysytään neuvoa ja välillä tutkitaan karttaa ja tienviittoja!

Sain tämän kirjan kaveriltani luettavaksi.
Luin kirjan kiinnostuneena, koska juuri tälläistä luettavaa olen viime aikoina kaivannut.
Kirja oli kyllä hiukan sekava. Tuntui aivan kuin välistä olisi jäänyt juttu kesken, hypättiinkin seuraavaan aiheeseen.
Mutta kirjassa oli myös ajatuksia herättäviä kohtia.
Ehkä tämä kirja pitää lukea toistamiseen, että osaan sanoa jotain fiksua tästä.