Etsiväpari Sam Kovac ja Nikki Liska saa tuttkittavakseen Andy Fallon - nimisen poliisin oudon kuoleman. Fallon on löydetty makuuhuoneestaan alastomana ja hirttäytyneenä. Mutta onko kyseessä vahinko, itsemurha vai murha?
Fallon työskenteli poliisin Sisäisessä tutkintatoimistossa ja selvitteli juttua, josta kukaan ei tunnu tietävän mitään, Kovac ja Liska joutuvat etsimään vastauksia niin poliisivoimien sisältä kuin ulkopuoleltakin.
(takakansi)
****
Olen joskus aiemmin lukenut saman kirjoittajan Haluton todistaja, siitä pidin kyllä (ei löydy blogista). Siskon kirjahyllystä löytyi sitten tämäkin, mutta minusta tämä ei ollut yhtä hyvä.
Toisaalta itse koen niinkin, että dekkarit pitäis lukea suht intensiivisesti, etenkin jos ei ole kovin hyvin otteessaan pitävä tarina, jotta pysyy "sisässä" siinä jutussa. Tässä kirjassa oli vaan sekin, että en oikein tiedä, pääsinkö edes sisälle näihin tapahtumiin..
Ihan perusdekkarikamaa, keskittyen vaan poliisin sisäisiin juttuihin, vähän sivuttiin sitten jotain muutakin ja olihan siellä tietysti niitä perhekytkentöjäkin.
No, en nyt kuitenkaan kenellekään suosittele tätä, että lukekaa ihmeessä, mutta jos nyt sattuu kiinnostamaan ja käteen jostain, niin olishan se kiva kuulla muidenkin mielipide.
Enempi suosittelen ehkä sitä kirjaa Haluton todistaja, tosin en nyt muista, oliko se todella hyvä, vai vaan hyvä vai välttävä, ainakin muistan sen aikojen jälkeen paremmaksi kuin tämän...
(ja lukutahti tulee olemaan näin hidas ja todennäköisesti hidastumaan entisestäänkin. Koulu vaatii veronsa ja tenttikirjoja en ehkä ala blogata ;) )
sunnuntai 31. elokuuta 2008
perjantai 22. elokuuta 2008
Mary Higgins Clark, Kaksoset
Jännityksen kuningatar Mary Higgins Clark kertoo pettämättömän tyyliinsä hyytävän tarinan kaksosten kohtalosta - onneksi heillä on toisensa.
Kathy ja Kelly Frawley ovat juuri viettäneet kolmivuotissyntymäpäiviään, kun heidät siepataan yöllä kodistaan. Lunnasvaatimus on kohtuuton tavalliselle lapsiperheelle, mutta lunnaat saadaan maksettua Steve-isän työnantajan suosiollisella avustuksella. Mutta kun tyttöjen olinpaikka vihdoin on saatu selville, vain Kelly löytyy autosta. Sieltä löytyy myös viesti, jonka mukaan Kathy on vahingossa tapettu ja ruumis viskattu mereen.
Kelly kuitenkin kertoo äidilleen jatkuvasti kaksoissiskonsa kuulumisia ja toiveita. Pian FBI:kin vakuuttuu siitä, että tyttöjen telepaattinen yhteys voi antaa varmoja johtolankoja ja että Kathy on edelleen elossa. Alkaa kiihkeä kilpajuoksu Pillipiipariksi itseään kutsuvan kidnappaajan ja tämän rikoskumppanien kanssa - mutta riittääkö aika?
(takakansi)
***
Pitäis blogata heti kun on lukenut kirjan.. Ehtii jo unohtaa, mitä ajatteli ;)
Mutta joo, ihan luettava ja Clarkin kirjat on pääsääntöisesti ihan hyviä. En nyt väitä, että ihan parhaita mahdollisia, mutta ihan mukaansatempaavia.
En tiedä kuinka todellista tuollainen telepatia on. Voiko kaksoset tosiaankin tietää, mitä toinen sanoo, vaikka välimatkaa olisi kuinka?
Tietynlaiseen tunteeseen uskon, kun sitä on ihan ihmisten välillä ;) mutta että ihan sanomiset, voisi ihan jutella toisen kanssa, vaikka välimatkaa olisi kuinka paljon... Tuntuu omituiselta.
No, tulipahan luettua.
Kathy ja Kelly Frawley ovat juuri viettäneet kolmivuotissyntymäpäiviään, kun heidät siepataan yöllä kodistaan. Lunnasvaatimus on kohtuuton tavalliselle lapsiperheelle, mutta lunnaat saadaan maksettua Steve-isän työnantajan suosiollisella avustuksella. Mutta kun tyttöjen olinpaikka vihdoin on saatu selville, vain Kelly löytyy autosta. Sieltä löytyy myös viesti, jonka mukaan Kathy on vahingossa tapettu ja ruumis viskattu mereen.
Kelly kuitenkin kertoo äidilleen jatkuvasti kaksoissiskonsa kuulumisia ja toiveita. Pian FBI:kin vakuuttuu siitä, että tyttöjen telepaattinen yhteys voi antaa varmoja johtolankoja ja että Kathy on edelleen elossa. Alkaa kiihkeä kilpajuoksu Pillipiipariksi itseään kutsuvan kidnappaajan ja tämän rikoskumppanien kanssa - mutta riittääkö aika?
(takakansi)
***
Pitäis blogata heti kun on lukenut kirjan.. Ehtii jo unohtaa, mitä ajatteli ;)
Mutta joo, ihan luettava ja Clarkin kirjat on pääsääntöisesti ihan hyviä. En nyt väitä, että ihan parhaita mahdollisia, mutta ihan mukaansatempaavia.
En tiedä kuinka todellista tuollainen telepatia on. Voiko kaksoset tosiaankin tietää, mitä toinen sanoo, vaikka välimatkaa olisi kuinka?
Tietynlaiseen tunteeseen uskon, kun sitä on ihan ihmisten välillä ;) mutta että ihan sanomiset, voisi ihan jutella toisen kanssa, vaikka välimatkaa olisi kuinka paljon... Tuntuu omituiselta.
No, tulipahan luettua.
lauantai 16. elokuuta 2008
Minette Walters, Umpikuja
Acid Row on pahamainen kaupunginosa, jota asuttavat vanhukset, yksinhuoltajaäidit ja isättömät lapset, ja jossa syrjäytyneet nuoret hallitsevat katuja. Tälle toivottomalle slummialueelle saapuu sairaskäynnille nuori lääkäri Sophie Morrison. Sophiella ei ole aavistustakaan, että Acid Rowille on äskettäin muuttanut pedofiili, jota asukkaat epäilevät 10-vuotiaan Amy-tytön sieppaamisesta. Sophie joutuu keskelle mellakoita, kun väkijoukko alkaa vaatia Amyn kaappaajaa käsiinsä. Vähäosaisten väkivallaksi purkautuva raivo on suunnattu niin virkavaltaa, lakia kuin epäiltyä pervertikkoakin vastaan. Amya suojellakseen kansanjoukko on valmis vaikka tappamaan. Mutta onko väkivalta oikeutettua ja missä Amy oikeastaan on?
Minette Waltersin seitsemäs suomeksi ilmestyvä romaani on otteessaan pitävä psykologinenn jännäri, jossa hirviöiksi ja sankareiksi nousevat yllättävät ihmiset.
(takakansi)
****
Mä en tiedä, pidänkö tätä hyvänä kirjana vai en.
Piti ihan ok otteessaan, oli ihan sujuvaa juonenkulkua jne. Mutta silti oli jotenkin.. Aivan kuin tuo Amyn juttu olis vaan laitettu siihen lisäksi, kulki sivujuonteena eikä sillä ollut paljon sen kanssa tekemistä. Selvishän sekin, mutta se oli jotenkin vain "pakollinen lisä" kirjassa.
Acid Rown tapahtumat taas olivat kaikessa hirveydessään järkyttäviä. Tuntui kammottavalle, ettei virkavallalla ollut mahdollisuuksia puuttua tilanteeseen. En tiedä miten tuollainen hoidettais oikeassa elämässä, toivottavasti toisin.
Kammottavaa oli myöskin se, miten järkyttävät seuraukset voi olla sillä, että joku lipsauttaa suutuksissaan jonkun tiedon. Sitten sitä ei selvitetä kunnolla, vaan asia on salailun piirissä. Avoimellä pelillä olisi säästetty ihmishenkiä...
Toisaalta taas.. Niin, en tiedä, missä menee yksityisyyden raja ja ketä se koskee. Millaisia asioita pitäisi kertoa julkisuuteen yms.
Ja kun huhut alkaa kiertää, olisko niitä syytä sitten oikoa, vai antaa huhujen vain kiertää?
Noh, en nyt tiedä, suosittelenko tätä kirjaa vai en. Jos on jännäreiden ystävä ja tämä käteen sattuu, niin miksi ei. Jotenkin minulla jäi tästä kuitenkin pinnallinen olo, joten en nyt suosittele kuitenkaan ketään ihan välttämättä lukemaan tätä, jos ei muuten koe vetoa Waltersin kirjoihin.
Tietysti jokaisella on oma makunsa ;)
Minette Waltersin seitsemäs suomeksi ilmestyvä romaani on otteessaan pitävä psykologinenn jännäri, jossa hirviöiksi ja sankareiksi nousevat yllättävät ihmiset.
(takakansi)
****
Mä en tiedä, pidänkö tätä hyvänä kirjana vai en.
Piti ihan ok otteessaan, oli ihan sujuvaa juonenkulkua jne. Mutta silti oli jotenkin.. Aivan kuin tuo Amyn juttu olis vaan laitettu siihen lisäksi, kulki sivujuonteena eikä sillä ollut paljon sen kanssa tekemistä. Selvishän sekin, mutta se oli jotenkin vain "pakollinen lisä" kirjassa.
Acid Rown tapahtumat taas olivat kaikessa hirveydessään järkyttäviä. Tuntui kammottavalle, ettei virkavallalla ollut mahdollisuuksia puuttua tilanteeseen. En tiedä miten tuollainen hoidettais oikeassa elämässä, toivottavasti toisin.
Kammottavaa oli myöskin se, miten järkyttävät seuraukset voi olla sillä, että joku lipsauttaa suutuksissaan jonkun tiedon. Sitten sitä ei selvitetä kunnolla, vaan asia on salailun piirissä. Avoimellä pelillä olisi säästetty ihmishenkiä...
Toisaalta taas.. Niin, en tiedä, missä menee yksityisyyden raja ja ketä se koskee. Millaisia asioita pitäisi kertoa julkisuuteen yms.
Ja kun huhut alkaa kiertää, olisko niitä syytä sitten oikoa, vai antaa huhujen vain kiertää?
Noh, en nyt tiedä, suosittelenko tätä kirjaa vai en. Jos on jännäreiden ystävä ja tämä käteen sattuu, niin miksi ei. Jotenkin minulla jäi tästä kuitenkin pinnallinen olo, joten en nyt suosittele kuitenkaan ketään ihan välttämättä lukemaan tätä, jos ei muuten koe vetoa Waltersin kirjoihin.
Tietysti jokaisella on oma makunsa ;)
perjantai 15. elokuuta 2008
Matti Yrjänä Joensuu, Harjunpää ja rakkauden nälkä
Helsinkiläisten naisten asunnoissa vierailee öisin outo kulkija, jolla tuntuu olevan avaimet kaikkiin oviin. Poliisi ei ota naisten kertomuksia vakavissaan. Ei, ennen kuin tapauksia alkaa kertyä, ja tunkeilija käy entistä rohkeammaksi. Harjunpään selvittäessä tapausta hänelle alkaa palajstua mihin äärimmäisyyksiin yksinäisyys voi johtaa.
(takakansi)
***
Pitkästä aikaa Harjunpäätä. Ja kyllä Joensuu on yksi Suomen parhaita dekkarikirjailijoita, minun mielestäni siis. Harjunpää on jotenkin niin... aito poliisihahmo. Ongelmia, perhe-elämää jne. Ja vielä ärsyttävät työkaverit ;)
Hauskinta oli kyllä Onerva, jolle jotkut miehet olivat kateellisia, kun tienasi villapaitoja kutomalla ekstraa "kymmeniätuhansia kuukaudessa", kuten eräskin poliisi toiselle väitti. Ja se kateellisuus, suomalaisten perisynti on tietysti mukaan tässäkin kirjassa.
Toisaalta taas kuvausta siitä, mitä yksinäisyys voi tehdä ihmiselle. Ja kuinka ne työkaveritkin ovat joskus valmiita tekemään mitä vaan, jos asiat ei mee niiden mielen mukaan (ainakin kirjoissa siis).
Suosittelen kyllä Harjunpään tempauksia, jos dekkarit kiehtovat.
(takakansi)
***
Pitkästä aikaa Harjunpäätä. Ja kyllä Joensuu on yksi Suomen parhaita dekkarikirjailijoita, minun mielestäni siis. Harjunpää on jotenkin niin... aito poliisihahmo. Ongelmia, perhe-elämää jne. Ja vielä ärsyttävät työkaverit ;)
Hauskinta oli kyllä Onerva, jolle jotkut miehet olivat kateellisia, kun tienasi villapaitoja kutomalla ekstraa "kymmeniätuhansia kuukaudessa", kuten eräskin poliisi toiselle väitti. Ja se kateellisuus, suomalaisten perisynti on tietysti mukaan tässäkin kirjassa.
Toisaalta taas kuvausta siitä, mitä yksinäisyys voi tehdä ihmiselle. Ja kuinka ne työkaveritkin ovat joskus valmiita tekemään mitä vaan, jos asiat ei mee niiden mielen mukaan (ainakin kirjoissa siis).
Suosittelen kyllä Harjunpään tempauksia, jos dekkarit kiehtovat.
keskiviikko 13. elokuuta 2008
Nicci French, Pedon hymy
Pikku juttu, Miranda ajattelee, kun Brendan kävelee ulos hänen asunnostaan. Lyhyt suhde muiden joukossa, niin lyhyt ettei siitä kannata mainita edes parhaalle ystävälle. Mutta miehestä ei niin vain pääsekään eroon.
Pian Mirandan sisko esittelee uuden poikaystävänsä, ja Mirandan koko elämä muuttuu painajaiseksi. Brendan jääntää läheisimmätkin ihmiset häntä vastaan ja vähitellen Miranda tajuaa kauhean totuuden - ettei miehen kostonhimo tunne mitään rajoja.
(takakansi)
****
AniLo suositteli Frenchiä jossain vaiheessa ja siskon hyllystä yksi löytyikin. Eilen illalla päätin sitten vihdoin tarttua tähän kirjaan ja tutustua kirjailipariskunnan tuotoksiin.
Kirja on kirjoitettu sujuvasti, henkilöt ovat eläviä, tapahtumat mukaansatempaavia.
Koko ajan minulla oli kuitenkin sellainen inhottava tunne tätä kirjaa lukiessa, en oikein tiennyt kenen asemaan asettuisin. Tuli tunne, että onko tässä sittenkin taustalla jotain, mitä ei kerrota heti. Että mitäs jos kaikki onkin juuri niinkuin Brendan väittää? En tiedä mistä se tuli, mutta jotenkin vaan sellainen tunne tuli.
Toisaalta taas tuntui niin järkyttävälle, että kirjotietaan edes tuollaisista ihmisistä, jotka luulevat alle 10 päivän tuttavuuden jälkeen voivansa hallita toisen elämää ja tekevät kaikkensa pysyäkseen osana sitä. Ja vielä tekevät mitä järkyttävämpiä tekoja..
Mutta siis muuten Nicci French oli oikein mukava tuttavuus. Tarkoitus olisi jossain vaiheessa lukea näitä enempikin.
Pian Mirandan sisko esittelee uuden poikaystävänsä, ja Mirandan koko elämä muuttuu painajaiseksi. Brendan jääntää läheisimmätkin ihmiset häntä vastaan ja vähitellen Miranda tajuaa kauhean totuuden - ettei miehen kostonhimo tunne mitään rajoja.
(takakansi)
****
AniLo suositteli Frenchiä jossain vaiheessa ja siskon hyllystä yksi löytyikin. Eilen illalla päätin sitten vihdoin tarttua tähän kirjaan ja tutustua kirjailipariskunnan tuotoksiin.
Kirja on kirjoitettu sujuvasti, henkilöt ovat eläviä, tapahtumat mukaansatempaavia.
Koko ajan minulla oli kuitenkin sellainen inhottava tunne tätä kirjaa lukiessa, en oikein tiennyt kenen asemaan asettuisin. Tuli tunne, että onko tässä sittenkin taustalla jotain, mitä ei kerrota heti. Että mitäs jos kaikki onkin juuri niinkuin Brendan väittää? En tiedä mistä se tuli, mutta jotenkin vaan sellainen tunne tuli.
Toisaalta taas tuntui niin järkyttävälle, että kirjotietaan edes tuollaisista ihmisistä, jotka luulevat alle 10 päivän tuttavuuden jälkeen voivansa hallita toisen elämää ja tekevät kaikkensa pysyäkseen osana sitä. Ja vielä tekevät mitä järkyttävämpiä tekoja..
Mutta siis muuten Nicci French oli oikein mukava tuttavuus. Tarkoitus olisi jossain vaiheessa lukea näitä enempikin.
tiistai 12. elokuuta 2008
Henning Mankell, Palomuuri
Ruotsalaiskomisario Kurt Wallander tutkii viimeisessä jutussaan tietokoneiden varassa toimivan yhteiskunnan suunnatonta haavoittuvuutta
Atk-konsultti kuolee sydänkohtaukseen pankkiautomaatilla. Kaksi teinityttöä murhaa raa'asti taksikuskin. Sähkökatkos pimentä suuren osan Skånea, ja muuntoasemalta löytyy hiiltynyt ruumis.
Vain Kurt Wallander aavistelee tapahtumilla olevan jotain yhteyttä. Poliisin vainullaan ja nuoren hakkerin avulla hän selvittelee henkilöiden ja motiivien monimutkaista kuviota - ja joutuu varomattomuuttaan hengenvaaraan.
Arkisen, realistisen tyylinsä hallitseva Henning Mankell on Ruotsin suosituimpia rikoskirjailijoita ja Suomessakin jo käsite. Palomuuri on seitsemäs suomennettu Kurt Wallander- dekkari.
(takakansi)
***
Siskon hyllystä löytyi myös yksi Mankell, jota en ollut vielä lukenut.
Niin se reilu 500 sivua taas meni ihan huomaamatta, kyllä hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sivut vaan menevät ohi, ilman että miettii, milloinhan tämä loppuu...
Realistinen poliisi, ei mikään yli-ihminen, on päähenkilönä kyllä vertaansa vailla. JOtenkin on niin helppo samaistua niihin ongelmiin ja ajatuksiin. Hän ei kuvittele olevansa paras ja ylivoimaisin, mutta ei toisaalta väheksykään omia kykyään.
Töitähän nämä poliisit tuntuvcat tekevän tauotta ja ilman vapaapäiviä, mutta se on ehkä sivuseikka näissä dekkareissa.
Mutta tietysti näitä Wallandereita suosittelee dekkareiden ystäville yhä edelleenkin.
Atk-konsultti kuolee sydänkohtaukseen pankkiautomaatilla. Kaksi teinityttöä murhaa raa'asti taksikuskin. Sähkökatkos pimentä suuren osan Skånea, ja muuntoasemalta löytyy hiiltynyt ruumis.
Vain Kurt Wallander aavistelee tapahtumilla olevan jotain yhteyttä. Poliisin vainullaan ja nuoren hakkerin avulla hän selvittelee henkilöiden ja motiivien monimutkaista kuviota - ja joutuu varomattomuuttaan hengenvaaraan.
Arkisen, realistisen tyylinsä hallitseva Henning Mankell on Ruotsin suosituimpia rikoskirjailijoita ja Suomessakin jo käsite. Palomuuri on seitsemäs suomennettu Kurt Wallander- dekkari.
(takakansi)
***
Siskon hyllystä löytyi myös yksi Mankell, jota en ollut vielä lukenut.
Niin se reilu 500 sivua taas meni ihan huomaamatta, kyllä hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sivut vaan menevät ohi, ilman että miettii, milloinhan tämä loppuu...
Realistinen poliisi, ei mikään yli-ihminen, on päähenkilönä kyllä vertaansa vailla. JOtenkin on niin helppo samaistua niihin ongelmiin ja ajatuksiin. Hän ei kuvittele olevansa paras ja ylivoimaisin, mutta ei toisaalta väheksykään omia kykyään.
Töitähän nämä poliisit tuntuvcat tekevän tauotta ja ilman vapaapäiviä, mutta se on ehkä sivuseikka näissä dekkareissa.
Mutta tietysti näitä Wallandereita suosittelee dekkareiden ystäville yhä edelleenkin.
maanantai 11. elokuuta 2008
Astrid Lindgren, Melukylän lapset
Kirjastossa muistin vihdoinkin viime viikolla kaivella Lindgrenin kirjoja luettavaksi, johtui ehkä siitä, että katsoin juuri edeltävänä viikonloppuna tv:sta leffan Ronja Ryövärintytär. Tämä kyseinen kirja on kahdeksas painos vuodelta 1983. Alunperinhän tämä on ilmestynyt jo 1950, käsittääkseni.
Täytyy tunnustaa, että vaikka kyseessä on noinkin vanha kirja, ja painoskin on ihan hyvän ikäinen kirjaksi, on kirja edelleenkin hyvä.
Tätä kirjaa oli hauska lukea, vaikka tietysti jotkut jutut pistivät korvaan ja eivät taipuneet oikein suuhun (kuten ja-sanan viljeleminen luetteloissa).
Lapsi piti kirjasta myös tosi paljon.
Suosittelen kyllä lapsille edelleenkin luettavaksi Lindgrenin kirjoja, nämä tuntuvat olevan ajattomia.
Täytyy tunnustaa, että vaikka kyseessä on noinkin vanha kirja, ja painoskin on ihan hyvän ikäinen kirjaksi, on kirja edelleenkin hyvä.
Tätä kirjaa oli hauska lukea, vaikka tietysti jotkut jutut pistivät korvaan ja eivät taipuneet oikein suuhun (kuten ja-sanan viljeleminen luetteloissa).
Lapsi piti kirjasta myös tosi paljon.
Suosittelen kyllä lapsille edelleenkin luettavaksi Lindgrenin kirjoja, nämä tuntuvat olevan ajattomia.
sunnuntai 10. elokuuta 2008
Solveig Torvik, Äitien veren perintö: romaani suomalaissyntyisistä siirtolaisnaisists
Väkevä tositapahtumiin perustruva romaani siirtolaisnaisista Pohjois-Norjassa ja Amerikassa.
Äitien veren perintö on kertomus neljän sukupolven äideistä ja tyttäristä, heidän kipeistä kohtaloistaan Suomessa, Pohjois-Norjassa ja Amerikassa 1850-luvulta lähtien. Norjalaisten halveksimat suomalaisnaiset eli kveenit kokivat nälkää, köyhyyttä, sodan kauhuja ja seksuaalista väkivaltaa. Silti he eivät koskaan menettäneet toivoaan.
Rantsilalainen piika, Maria, synnyttää aviottoman tyttären Nikolaille, joka raskaudesta tietämättä muuttaa Amerikkaan paremman elämän toivosta. Maria lähettää 12-vuotiaan tyttärensä Kaisan veljensä mukana Pohjois-Norjaan Suomen köyhyyttä pakoon. He vaeltavat 800 kilometrin matkan jalkaisin. Aikuistuttuaan Kaisa perustaa Norjassa perheen, mutta onnettomuudet ja koettelemukset seuraavat häntä ja hänen lapsiaan vuosikymmenten ajan.
Sukupolvien ketju päättyy Hannan tarinaan, joka kuvaa Solveig Torvikin omaa lapsutta natsien miehittämässä Norjassa sekä hänen perheensä lähtöä ja elämää siirtolaisena Yhdysvaltain Idahossa.
(takakansi)
****
Sattumalta löytyi palautettujen kirjojen hyllystä ja veti puoleensä. En ole juurikaan perehtynyt siirtolaisuuteen, joten tämä kiinnosti.
En tiedä myöskään 1850-luvun oloista mitään, siksikin tämä tuntui kiinnostavalta.
Pidin tästä kirjasta. Alku tuntui heti "hyvältä", liikuttiinhan osittain tutuissa maisemissa ja tuttuja sukunimiä vilisi kirjassa ;)
Uskomaton matka vaeltaa talvisaikaan 800km lapselle, mutta niin he siitä selvisivät.
Kirjan naiset ovat vahvoja, vaikka tietysti aina ei voi ymmärtää heidän valintojaan, mutta sen ymmärsi, että he toimivat aina siinä tilanteessa parhaalla mahdollisella tavalla.
Tietysti loppupuolella sitten, ja jo ihan alussa, vaistosi sen kaipuun sinne jonnekin takaisin, Kaisan kohdalla Suomeen, myöhemmin kirjassa Amerikasta takaisin Norjaan, ja taas Norjasta Amerikkaan.
Koskettavia kohtaloita, kertomuksia siitä, miten joku asia voi kulkea mukana koko elämän ja vaikuttaa osaltaan elämän suuntaan.
Ja se, että lähtee paremman elämän toivossa, ei aina tuokaan sitä parempaa elämää. Toisaalta ei voi tietää, mitä se elämä olisi ollut, jos ei lähtisi...
Suosittelen kyllä, jos historialliset romaanit kiinnostavat, etenkin suomalaisten siirtolaisnaisten elämä Norjassa. Aikamoisia asioita ovat siellä kokeneet.
Tietysti tämä on romaani, mutta tämä pohjautuu ihan tosiasioihin, joten tämä on minusta enempi kuin vain romaani. Tietysti ei voi vannoa, mitkä kaikki on totta, kirjailija on kuitenkin tehnyt taustatyötä. Lopussa onkin hänen kertomuksensa siitä, miten on sitä tehnyt, sekä vielä lähdeluettelo.
Äitien veren perintö on kertomus neljän sukupolven äideistä ja tyttäristä, heidän kipeistä kohtaloistaan Suomessa, Pohjois-Norjassa ja Amerikassa 1850-luvulta lähtien. Norjalaisten halveksimat suomalaisnaiset eli kveenit kokivat nälkää, köyhyyttä, sodan kauhuja ja seksuaalista väkivaltaa. Silti he eivät koskaan menettäneet toivoaan.
Rantsilalainen piika, Maria, synnyttää aviottoman tyttären Nikolaille, joka raskaudesta tietämättä muuttaa Amerikkaan paremman elämän toivosta. Maria lähettää 12-vuotiaan tyttärensä Kaisan veljensä mukana Pohjois-Norjaan Suomen köyhyyttä pakoon. He vaeltavat 800 kilometrin matkan jalkaisin. Aikuistuttuaan Kaisa perustaa Norjassa perheen, mutta onnettomuudet ja koettelemukset seuraavat häntä ja hänen lapsiaan vuosikymmenten ajan.
Sukupolvien ketju päättyy Hannan tarinaan, joka kuvaa Solveig Torvikin omaa lapsutta natsien miehittämässä Norjassa sekä hänen perheensä lähtöä ja elämää siirtolaisena Yhdysvaltain Idahossa.
(takakansi)
****
Sattumalta löytyi palautettujen kirjojen hyllystä ja veti puoleensä. En ole juurikaan perehtynyt siirtolaisuuteen, joten tämä kiinnosti.
En tiedä myöskään 1850-luvun oloista mitään, siksikin tämä tuntui kiinnostavalta.
Pidin tästä kirjasta. Alku tuntui heti "hyvältä", liikuttiinhan osittain tutuissa maisemissa ja tuttuja sukunimiä vilisi kirjassa ;)
Uskomaton matka vaeltaa talvisaikaan 800km lapselle, mutta niin he siitä selvisivät.
Kirjan naiset ovat vahvoja, vaikka tietysti aina ei voi ymmärtää heidän valintojaan, mutta sen ymmärsi, että he toimivat aina siinä tilanteessa parhaalla mahdollisella tavalla.
Tietysti loppupuolella sitten, ja jo ihan alussa, vaistosi sen kaipuun sinne jonnekin takaisin, Kaisan kohdalla Suomeen, myöhemmin kirjassa Amerikasta takaisin Norjaan, ja taas Norjasta Amerikkaan.
Koskettavia kohtaloita, kertomuksia siitä, miten joku asia voi kulkea mukana koko elämän ja vaikuttaa osaltaan elämän suuntaan.
Ja se, että lähtee paremman elämän toivossa, ei aina tuokaan sitä parempaa elämää. Toisaalta ei voi tietää, mitä se elämä olisi ollut, jos ei lähtisi...
Suosittelen kyllä, jos historialliset romaanit kiinnostavat, etenkin suomalaisten siirtolaisnaisten elämä Norjassa. Aikamoisia asioita ovat siellä kokeneet.
Tietysti tämä on romaani, mutta tämä pohjautuu ihan tosiasioihin, joten tämä on minusta enempi kuin vain romaani. Tietysti ei voi vannoa, mitkä kaikki on totta, kirjailija on kuitenkin tehnyt taustatyötä. Lopussa onkin hänen kertomuksensa siitä, miten on sitä tehnyt, sekä vielä lähdeluettelo.
lauantai 9. elokuuta 2008
Reko Lundán, Ilman suuria suruja
Ilman suuria suruja osoittaa, että Reko Lundán on romaanikirjailijana yhtä omaleimainen ja taidokas kuin dramaatikkona. Tarkkavaistoinen teos kertoo Rinteen perheen vaiheista.
Hannan ja Ripan suhde elää vuosien ja vaikeuksien läpi, kunnes se hiipuu ja puolisot jatkavat eri teillä. Lundán kuvaa vivahteikkaasti myös heidän lastensa Akin ja Liisan yksinäisyyttä, kasvua seksuaalisuuteen ja yritystä päästä selville itsestään.
Ilman suuria suruja kokoaa Rinteiden elämänvirrat yhdeksi vuolaaksi joeksi. Kertomuksen taustalla elää lähihistoria yksityiskohtineen, joiden kuvaajana Lundán on terävänäköinen ja riemastuttava.
(takakansi)
****
Tämän otin palautettujen hyllystä viimeksi, kun kaipasin vaihteeksi jotain muuta kuin dekkareita ja mielellään kotimaista luettavaa. Mitään ennakko-odotuksia ei ollut kirjan suhteen, koska minulle Lundán on aikalailla tuntematon tapaus.
Aluksi en oikein tiennyt mitä ajatella kirjasta. Tuntui että se hyppii sinne ja tänne, ihmisten muistoihin ja nykyhetkeen. Olen varmaankin lukenut liikaa dekkareita, kun vaati oman aikansa sopeutua kirjan juonenkulkuun, mutta sitten kyllä pidin.
Kirja kuvasi mielestäni 70- ja 80- lukujen elämää aidontuntuisesti. En toki itse tiedä, mutta mitä muista lähteistä olen kuullut ja millaiseksi itse kuvittelen elämän niinä vuosikymmeninä.
Toisaalta tietysti käsitteli myös Akin ja Liisan kasvua, vaikeita perhe-elämän koukeroita ja mutkia elämässä. Tunteitakin, asennoitumista jne.
En nyt osaa kenellekään suositella tätä, mutta jos tuntuu että kiinnostaa, niin kannattaa lukea. Ei tämä minusta mikään "pakko lukea" -kirja ole, mutta kuitenkin pidin tästä.
Hannan ja Ripan suhde elää vuosien ja vaikeuksien läpi, kunnes se hiipuu ja puolisot jatkavat eri teillä. Lundán kuvaa vivahteikkaasti myös heidän lastensa Akin ja Liisan yksinäisyyttä, kasvua seksuaalisuuteen ja yritystä päästä selville itsestään.
Ilman suuria suruja kokoaa Rinteiden elämänvirrat yhdeksi vuolaaksi joeksi. Kertomuksen taustalla elää lähihistoria yksityiskohtineen, joiden kuvaajana Lundán on terävänäköinen ja riemastuttava.
(takakansi)
****
Tämän otin palautettujen hyllystä viimeksi, kun kaipasin vaihteeksi jotain muuta kuin dekkareita ja mielellään kotimaista luettavaa. Mitään ennakko-odotuksia ei ollut kirjan suhteen, koska minulle Lundán on aikalailla tuntematon tapaus.
Aluksi en oikein tiennyt mitä ajatella kirjasta. Tuntui että se hyppii sinne ja tänne, ihmisten muistoihin ja nykyhetkeen. Olen varmaankin lukenut liikaa dekkareita, kun vaati oman aikansa sopeutua kirjan juonenkulkuun, mutta sitten kyllä pidin.
Kirja kuvasi mielestäni 70- ja 80- lukujen elämää aidontuntuisesti. En toki itse tiedä, mutta mitä muista lähteistä olen kuullut ja millaiseksi itse kuvittelen elämän niinä vuosikymmeninä.
Toisaalta tietysti käsitteli myös Akin ja Liisan kasvua, vaikeita perhe-elämän koukeroita ja mutkia elämässä. Tunteitakin, asennoitumista jne.
En nyt osaa kenellekään suositella tätä, mutta jos tuntuu että kiinnostaa, niin kannattaa lukea. Ei tämä minusta mikään "pakko lukea" -kirja ole, mutta kuitenkin pidin tästä.
Julia Donaldson - Liz Pichon: Lukkimo oppii laskemaan
Lukkimo haluaisi oppia laskemaan, mutta äiti ja sisarukset eivät ole vähääkään kiinnostuneita numeroista. Sitten paikalle saapuu hyvä haltiatar, joka lupaa auttaa Lukkimoa.
Sinisissä PLUS-banaaneissa on tarinan lisäksi tietoa ja tehtäviä. Tässä kirjassa aiheena on yhteenlasku ja puolittaminen.
(takakansi)
***
Neiti oli lainannut tämän, kun oli vaikuttanut kiinnostavalta. Tänään vihdoinkin se luettiin, ja oli ihan hauska minustakin.
Neiti tykkäsi kovasti ja kuulemma hassua oli se, kun se hyvä haltiatar vaan yhtäkkiä ilmestyi paikalle.
Meillä numerot ovat kovan mielenkiinnon kohteena ja pienet laskutehtävät, joita pitäisi (suullisia siis) antaa koko ajan.
Tietysti olihan tässä sekin, että kaikkia ei kiinnosta samat asiat, mutta että itseä voi kiinnostaa mikä vain toisista välittämättä.
Sinisissä PLUS-banaaneissa on tarinan lisäksi tietoa ja tehtäviä. Tässä kirjassa aiheena on yhteenlasku ja puolittaminen.
(takakansi)
***
Neiti oli lainannut tämän, kun oli vaikuttanut kiinnostavalta. Tänään vihdoinkin se luettiin, ja oli ihan hauska minustakin.
Neiti tykkäsi kovasti ja kuulemma hassua oli se, kun se hyvä haltiatar vaan yhtäkkiä ilmestyi paikalle.
Meillä numerot ovat kovan mielenkiinnon kohteena ja pienet laskutehtävät, joita pitäisi (suullisia siis) antaa koko ajan.
Tietysti olihan tässä sekin, että kaikkia ei kiinnosta samat asiat, mutta että itseä voi kiinnostaa mikä vain toisista välittämättä.
perjantai 8. elokuuta 2008
Åsa Larsson, Musta polku
Päivällä oli ollut aurinkoista ja tyyntä. Mutta tunturissa sää muuttuu koko ajan. Hän tärisi kuin horkassa, ei ollut eläessään palellut niin kuin nyt. Hän oli jäätynyt luita ja ytimiä myöten. Hän kopeloi laatikoita ja löysi tulitikkurasian. Miten voi pidellä mitään niin pientä, kun kädet ovat kohmettuneet käyttökelvottomiksi?
Tuuli ujelsi kuin pahanilkinen jumala ikkunasta sisään. Hän tempaisi täkin laverilta. Ja sen alla makasi nainen. Naisen silmät olivat auki ja jäätyneet, valkoiset kuin huurrelasia.
Pakkasenlyömän Kiirunan ulkopuolella, viimaisella Torniojärven jäällä, eräs pilkkijä löytää kalastusarkista naisen ruumiin. Poliisi on ymmällään: kuka hän on?
Rebecka Martinsson on pitkän sairausloman jälkeen muuttanut takaisin Kiirunaan ja työskentelee siellä syyttäjänä. Hän suostuu taas seuraamaan pahan jalanjälkissä - tällä kertaa paikallisen kaivosyhtyön kautta aina Kongoon ja Ugandaan saakka. Kansainvälisessä rikollisuudessa ihmiset ovat kasvottomia, mutta heillä on uskomattoman paljon valtaa. Tälläiseen maailmaan Rebecka ei olisi koskaan toivonut päätyvänsä.
Pohjoismaisen kirjallisuuden tähti on vakiinnuttanut asemansa myös Suomessa. Musta polku on kolmas suuren suosion saavuttaneessa sarjassa, joka sijoittuu pohjoisruotsalaiseen pikkukaupunkiin - ja nyt myös Afrikan suurkaupunkeihin.
(takakansi)
***
Kolmas Larsson ja vieläkään en tiedä, miksi luen näitä. Mikä näissä kiehtoo.
Ehkä se, että nämä sijoittuu pohjoiseen Ruotsiin, pienelle paikkakunnalle, ei mihinkään miljoona kaupunkiin. Wikipediasta vähän perehdyin hänen taustaansa, kun ihmettelin runsasta suomalaisnimistöä hänen kirjoissaan. Siihenkin tuli lisää selitystä tuolta.
Niin. Ihmettelen vaan, pitääkö tunkea näihin kirjoihin kaikki ihmeellisyydet. Milloin on samaa sukupuolta olevien rakkauta, milloin epänormaaleja kykyjä nähdä tulevaa, milloin mitäkin. Odotan, mitä kolme vielä tulevaa kirjaa käsittelevät.
Larssonin kirjoittaa jälkipuheessa, että sarja on nyt puolivälissä, joten vielä on kai 3 kirjaa tulossa.
Minä pidän kirjan päähenkilöistä, Anna-Maria Mellasta, Rebecka Martinssonista sekä Sven-Eric Stålnackesta vai mikäs hänen sukunimensä olikaan.. Mutta jotenkin kaikki muu sitten siinä ympärillä on sellaista, etten tiedä pidänkö vai en. Onko kirja hyvä vai ei. Sama ongelma on ollut jokaisen kirjan kohdalla.
Jos siis parempaa lukemista löytyy, ei ehkä kannata näihin tarttua, toisaalta olisi mielenkiintoista lukea, mitä muut näistä ajattelevat. Ovatko hyviä vai huonoja vai eivätkö herätä mitään tunteita. Onko joku tietty seikka, joka ärsyttää jne.
Mä en jotenkin saa otetta omista tunteista näitä kirjoja kohtaan.. En oikein osaa päättää, mihin kategoriaan nämä menisi. Mutta tämä olikin tälle erää viimeinen Larsson, seuraavaksi jotain muuta.
Tuuli ujelsi kuin pahanilkinen jumala ikkunasta sisään. Hän tempaisi täkin laverilta. Ja sen alla makasi nainen. Naisen silmät olivat auki ja jäätyneet, valkoiset kuin huurrelasia.
Pakkasenlyömän Kiirunan ulkopuolella, viimaisella Torniojärven jäällä, eräs pilkkijä löytää kalastusarkista naisen ruumiin. Poliisi on ymmällään: kuka hän on?
Rebecka Martinsson on pitkän sairausloman jälkeen muuttanut takaisin Kiirunaan ja työskentelee siellä syyttäjänä. Hän suostuu taas seuraamaan pahan jalanjälkissä - tällä kertaa paikallisen kaivosyhtyön kautta aina Kongoon ja Ugandaan saakka. Kansainvälisessä rikollisuudessa ihmiset ovat kasvottomia, mutta heillä on uskomattoman paljon valtaa. Tälläiseen maailmaan Rebecka ei olisi koskaan toivonut päätyvänsä.
Pohjoismaisen kirjallisuuden tähti on vakiinnuttanut asemansa myös Suomessa. Musta polku on kolmas suuren suosion saavuttaneessa sarjassa, joka sijoittuu pohjoisruotsalaiseen pikkukaupunkiin - ja nyt myös Afrikan suurkaupunkeihin.
(takakansi)
***
Kolmas Larsson ja vieläkään en tiedä, miksi luen näitä. Mikä näissä kiehtoo.
Ehkä se, että nämä sijoittuu pohjoiseen Ruotsiin, pienelle paikkakunnalle, ei mihinkään miljoona kaupunkiin. Wikipediasta vähän perehdyin hänen taustaansa, kun ihmettelin runsasta suomalaisnimistöä hänen kirjoissaan. Siihenkin tuli lisää selitystä tuolta.
Niin. Ihmettelen vaan, pitääkö tunkea näihin kirjoihin kaikki ihmeellisyydet. Milloin on samaa sukupuolta olevien rakkauta, milloin epänormaaleja kykyjä nähdä tulevaa, milloin mitäkin. Odotan, mitä kolme vielä tulevaa kirjaa käsittelevät.
Larssonin kirjoittaa jälkipuheessa, että sarja on nyt puolivälissä, joten vielä on kai 3 kirjaa tulossa.
Minä pidän kirjan päähenkilöistä, Anna-Maria Mellasta, Rebecka Martinssonista sekä Sven-Eric Stålnackesta vai mikäs hänen sukunimensä olikaan.. Mutta jotenkin kaikki muu sitten siinä ympärillä on sellaista, etten tiedä pidänkö vai en. Onko kirja hyvä vai ei. Sama ongelma on ollut jokaisen kirjan kohdalla.
Jos siis parempaa lukemista löytyy, ei ehkä kannata näihin tarttua, toisaalta olisi mielenkiintoista lukea, mitä muut näistä ajattelevat. Ovatko hyviä vai huonoja vai eivätkö herätä mitään tunteita. Onko joku tietty seikka, joka ärsyttää jne.
Mä en jotenkin saa otetta omista tunteista näitä kirjoja kohtaan.. En oikein osaa päättää, mihin kategoriaan nämä menisi. Mutta tämä olikin tälle erää viimeinen Larsson, seuraavaksi jotain muuta.
keskiviikko 6. elokuuta 2008
Åsa Larsson, Sudentaival
Kivi, hän ajattelee ensin. Pieni valkoinen kivensiru. Hän noukkii sen peukalloon ja etusormellaan ja lähtee kohti sakastia. Nyt hän näkee tummat tahrat matolla juuri siinä kohtaa, issä kivensiru oli. Verta. Voiko se olla verta? Hän kumartuu katsomaan. Ja silloin hän ymmärtää.
Kivi joka hänellä on peukalon ja etusormen välissä. Eihän se ole kivi. Se on hampaansiru.
Mildred Nilssonilla riitti vihollisia Kiirunassa. Erityisesti miehet karsastivat naispappia, joka ajoi naisten ja eläinten asiaa. Viimeksi hän oli riitautunut metsästäjien ja poronomistajien kanssa, koska halusi suojella kirkon maille asettunutta naarassutta.
Joku sai tarpeekseen ja pani pisteen Mildredin elämäntyölle.
Kotiseudulleen palanneen Rebecka Martinssonin mieleen tapaus tuo Paratiisipojan murhan kahden vuoden takaa. Hän ei ole toipunut noista tapahtumista vieläkään, mutta suostuu taas auttamaan poliisia. Hän jos kuka tietää, kuinka helppo saalis yksinäinen susi on metsästäjilleen.
(takakansi)
***
Toinen Larsson, vaikken osannut päättää, onko eka kirja hyvä vai ei.
Enkä osaa päättää tämänkään kohdalla. Tämä vaan päättyy siten, että on pakko saada kolmas osa käsiinsä heti. Onneksi oli odottamassa ;)
Koukutti se loppu juuri samoin kuin joissain televisiosarjoissa, lopetetaan juuri kun päähenkilölle tapahtuu Jotain ja on pakko saada selville, miten se siitä jatkuu.
Kirjassa on taas monta tasoa, miltä tätä voisi tarkastella. Ja jälleen tekijä säilyy ainakin minulle arvoituksena ihan loppumetreille, kunnes se pudotetaan eteen lukijalle kuin itsestäänselvyytenä.
Jokin tässä juonessa siis kuitenkin vetää puoleensa.
Ja kerronnassa tietysti se, että se rikoksen ratkaisu on siinä sivussa koko ajan, vaikka päähenkilön muusta elämästäkin kerrotaan. Ja toisaalta yllättäin kaikki liittyykin sitten toisiinsa ja kaikella onkin vaikutusta kaikkeen.
Mutta niin, parempi on varmaan lukea itse ja muodostaa itse käsityksensä tästä kirjasta. Tai Larssonista yleensäkin. Suosittelen, jos mahdollista, aloittamaan ekasta eli Aurinkomyrskystä ja jatkamaan sitten tähän ja sitten kolmanteen.
Ai niin jotkut epäloogisuudet vaivaavat kyllä. Etenkin eräällä henkilöllä sanottiin tässä kirjassa olevan eräs tietty syöpä ja kolmannessa oli kyllä syöpä, mutta eri syöpä... Tarkkaavaisuutta siis kirjailijoille soisin ;) Mutta ei se ole ollenkaan juonen kannalta olennaista, mikä syöpä. Olennaista on se, että kyseinen henkilö on sairas.
Kivi joka hänellä on peukalon ja etusormen välissä. Eihän se ole kivi. Se on hampaansiru.
Mildred Nilssonilla riitti vihollisia Kiirunassa. Erityisesti miehet karsastivat naispappia, joka ajoi naisten ja eläinten asiaa. Viimeksi hän oli riitautunut metsästäjien ja poronomistajien kanssa, koska halusi suojella kirkon maille asettunutta naarassutta.
Joku sai tarpeekseen ja pani pisteen Mildredin elämäntyölle.
Kotiseudulleen palanneen Rebecka Martinssonin mieleen tapaus tuo Paratiisipojan murhan kahden vuoden takaa. Hän ei ole toipunut noista tapahtumista vieläkään, mutta suostuu taas auttamaan poliisia. Hän jos kuka tietää, kuinka helppo saalis yksinäinen susi on metsästäjilleen.
(takakansi)
***
Toinen Larsson, vaikken osannut päättää, onko eka kirja hyvä vai ei.
Enkä osaa päättää tämänkään kohdalla. Tämä vaan päättyy siten, että on pakko saada kolmas osa käsiinsä heti. Onneksi oli odottamassa ;)
Koukutti se loppu juuri samoin kuin joissain televisiosarjoissa, lopetetaan juuri kun päähenkilölle tapahtuu Jotain ja on pakko saada selville, miten se siitä jatkuu.
Kirjassa on taas monta tasoa, miltä tätä voisi tarkastella. Ja jälleen tekijä säilyy ainakin minulle arvoituksena ihan loppumetreille, kunnes se pudotetaan eteen lukijalle kuin itsestäänselvyytenä.
Jokin tässä juonessa siis kuitenkin vetää puoleensa.
Ja kerronnassa tietysti se, että se rikoksen ratkaisu on siinä sivussa koko ajan, vaikka päähenkilön muusta elämästäkin kerrotaan. Ja toisaalta yllättäin kaikki liittyykin sitten toisiinsa ja kaikella onkin vaikutusta kaikkeen.
Mutta niin, parempi on varmaan lukea itse ja muodostaa itse käsityksensä tästä kirjasta. Tai Larssonista yleensäkin. Suosittelen, jos mahdollista, aloittamaan ekasta eli Aurinkomyrskystä ja jatkamaan sitten tähän ja sitten kolmanteen.
Ai niin jotkut epäloogisuudet vaivaavat kyllä. Etenkin eräällä henkilöllä sanottiin tässä kirjassa olevan eräs tietty syöpä ja kolmannessa oli kyllä syöpä, mutta eri syöpä... Tarkkaavaisuutta siis kirjailijoille soisin ;) Mutta ei se ole ollenkaan juonen kannalta olennaista, mikä syöpä. Olennaista on se, että kyseinen henkilö on sairas.
perjantai 1. elokuuta 2008
Danuta Reah, Tummat vedet
Eliza Eliot on saanut unelmiensa työpaikan pienestä taidegalleriasta Sheffieldin kanavan varrelta. Innostuneena hän valmistelee nimekkään Daniel Flynnin näyttelyä, joka ammentaa aiheensa ja kuvastonsa keskiajan maalaustaiteesta.
Juuri avajaisten alla kanavasta löytyy nuoren naisen ruumis. Uhri on Elizan naapuri gallerian yläkerrasta, pienen vauvan äiti. Äkkiä Elizasta alkaa tuntua, että Daniel Flynnin synkät kuvat ovat karanneet kehyksistään ja muuttuneet arkitodellisuudeksi. Yön pimeydessä vesi huokuu kylmyyttään ja kosteutta, hämärät kujat johdattavat kulkijan harhaan kanavan halkomalla rappeutuneella teollisuusalueella, joka jää keskustan prameiden uudisrakennusten varjoon. Eikä Eliza voi olla muistamatta, että neljä vuotta aikaisemmin kanavasta löydettiin murhattuna hänen parhaan ystävänsä tytär Ellie.
Mitä syvemmälle Eliza sukeltaa menneeseen, sitä selvemmin murhat näyttävät liittyvän toisiinsa. Lymyileekö kanavarannan ryteikössä painajaismaisen ovela psykopaatti, joka jahtaa nuoria tyttöjä?
(takakansi)
***
Tämänkin lainasin siskolta, kun kyselin hyviä dekkareita.
En tiedä oliko tämä hyvä vai ei. Ei tämä varsinaisesti huonokaan ollut. Ja parempi kuin esim. vasta lukemani Cornwell. Ja erilaisempi, vaikka oli poliisejakin, pääpaino oli kuitenkin taidegalleristissa, eli Elizassa.
Voin lukea enempikin Reahin kirjoja, kun niitä tulee vastaan. Kuitenkaan tästä ei jäänyt sellaista fiilistä, että näitä on ihan pakko saada lukea enempi.
Ja mikä pahinta, tulee viikonloppu enkä jaksanut raahautua kirjastoon ja olen lukenut kaikki.. No, on tuolla jotain enkuksi/saksaksi, jos viikonlopun aikana iskee pakottava tarve lukea jotain. Tai sitten voin lukea uusiksi jonkun jo lukemani..
EDIT:
Räkä on täyttänyt aivoni, joten lisäänpä nyt sen mitä alunperinkin piti kirjoittaa.
Pitkästä aikaa dekkari, jossa arvasin jo aika varhaisessa vaiheessa syyllisen, motiivikin oli jollain tapaa selvillä. Tosin en ihan heti ymmärtänyt, miten se kaikkeen liittyy, mutta sieltähän se tuli.
Vähän lopusta kuitenkin jäi sekava olo, vaikka siis ihan luettava dekkari eikä huonoimmaista päästä ollenkaan.
Juuri avajaisten alla kanavasta löytyy nuoren naisen ruumis. Uhri on Elizan naapuri gallerian yläkerrasta, pienen vauvan äiti. Äkkiä Elizasta alkaa tuntua, että Daniel Flynnin synkät kuvat ovat karanneet kehyksistään ja muuttuneet arkitodellisuudeksi. Yön pimeydessä vesi huokuu kylmyyttään ja kosteutta, hämärät kujat johdattavat kulkijan harhaan kanavan halkomalla rappeutuneella teollisuusalueella, joka jää keskustan prameiden uudisrakennusten varjoon. Eikä Eliza voi olla muistamatta, että neljä vuotta aikaisemmin kanavasta löydettiin murhattuna hänen parhaan ystävänsä tytär Ellie.
Mitä syvemmälle Eliza sukeltaa menneeseen, sitä selvemmin murhat näyttävät liittyvän toisiinsa. Lymyileekö kanavarannan ryteikössä painajaismaisen ovela psykopaatti, joka jahtaa nuoria tyttöjä?
(takakansi)
***
Tämänkin lainasin siskolta, kun kyselin hyviä dekkareita.
En tiedä oliko tämä hyvä vai ei. Ei tämä varsinaisesti huonokaan ollut. Ja parempi kuin esim. vasta lukemani Cornwell. Ja erilaisempi, vaikka oli poliisejakin, pääpaino oli kuitenkin taidegalleristissa, eli Elizassa.
Voin lukea enempikin Reahin kirjoja, kun niitä tulee vastaan. Kuitenkaan tästä ei jäänyt sellaista fiilistä, että näitä on ihan pakko saada lukea enempi.
Ja mikä pahinta, tulee viikonloppu enkä jaksanut raahautua kirjastoon ja olen lukenut kaikki.. No, on tuolla jotain enkuksi/saksaksi, jos viikonlopun aikana iskee pakottava tarve lukea jotain. Tai sitten voin lukea uusiksi jonkun jo lukemani..
EDIT:
Räkä on täyttänyt aivoni, joten lisäänpä nyt sen mitä alunperinkin piti kirjoittaa.
Pitkästä aikaa dekkari, jossa arvasin jo aika varhaisessa vaiheessa syyllisen, motiivikin oli jollain tapaa selvillä. Tosin en ihan heti ymmärtänyt, miten se kaikkeen liittyy, mutta sieltähän se tuli.
Vähän lopusta kuitenkin jäi sekava olo, vaikka siis ihan luettava dekkari eikä huonoimmaista päästä ollenkaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)