Minette Walters, Umpikuja

Acid Row on pahamainen kaupunginosa, jota asuttavat vanhukset, yksinhuoltajaäidit ja isättömät lapset, ja jossa syrjäytyneet nuoret hallitsevat katuja. Tälle toivottomalle slummialueelle saapuu sairaskäynnille nuori lääkäri Sophie Morrison. Sophiella ei ole aavistustakaan, että Acid Rowille on äskettäin muuttanut pedofiili, jota asukkaat epäilevät 10-vuotiaan Amy-tytön sieppaamisesta. Sophie joutuu keskelle mellakoita, kun väkijoukko alkaa vaatia Amyn kaappaajaa käsiinsä. Vähäosaisten väkivallaksi purkautuva raivo on suunnattu niin virkavaltaa, lakia kuin epäiltyä pervertikkoakin vastaan. Amya suojellakseen kansanjoukko on valmis vaikka tappamaan. Mutta onko väkivalta oikeutettua ja missä Amy oikeastaan on?

Minette Waltersin seitsemäs suomeksi ilmestyvä romaani on otteessaan pitävä psykologinenn jännäri, jossa hirviöiksi ja sankareiksi nousevat yllättävät ihmiset.

(takakansi)

****

Mä en tiedä, pidänkö tätä hyvänä kirjana vai en.
Piti ihan ok otteessaan, oli ihan sujuvaa juonenkulkua jne. Mutta silti oli jotenkin.. Aivan kuin tuo Amyn juttu olis vaan laitettu siihen lisäksi, kulki sivujuonteena eikä sillä ollut paljon sen kanssa tekemistä. Selvishän sekin, mutta se oli jotenkin vain "pakollinen lisä" kirjassa.

Acid Rown tapahtumat taas olivat kaikessa hirveydessään järkyttäviä. Tuntui kammottavalle, ettei virkavallalla ollut mahdollisuuksia puuttua tilanteeseen. En tiedä miten tuollainen hoidettais oikeassa elämässä, toivottavasti toisin.

Kammottavaa oli myöskin se, miten järkyttävät seuraukset voi olla sillä, että joku lipsauttaa suutuksissaan jonkun tiedon. Sitten sitä ei selvitetä kunnolla, vaan asia on salailun piirissä. Avoimellä pelillä olisi säästetty ihmishenkiä...
Toisaalta taas.. Niin, en tiedä, missä menee yksityisyyden raja ja ketä se koskee. Millaisia asioita pitäisi kertoa julkisuuteen yms.
Ja kun huhut alkaa kiertää, olisko niitä syytä sitten oikoa, vai antaa huhujen vain kiertää?

Noh, en nyt tiedä, suosittelenko tätä kirjaa vai en. Jos on jännäreiden ystävä ja tämä käteen sattuu, niin miksi ei. Jotenkin minulla jäi tästä kuitenkin pinnallinen olo, joten en nyt suosittele kuitenkaan ketään ihan välttämättä lukemaan tätä, jos ei muuten koe vetoa Waltersin kirjoihin.
Tietysti jokaisella on oma makunsa ;)

Lauren Weisberger: Vip-ihmisiä

Hömppää parhaasta tai pahimmasta päästä.
Minusta tässä oli liian samanlainen juoni kuin kirjassa Paholainen pukeutuu Pradaan. Sitä piti hauskana ja huvittavana, mutta tämä... No, oli näissä tietysti erojakin, mutta joku perusjuttu oli niin samanlainen, että ainakin minulle se tunki koko ajan läpi.

Huumeita, muotivaatteita, julkkiksia, kiireistä biletystä, joka on työtä, juoruja, juorulehtiä, suhteet sukuun huononee ja kavereihin.
Kunnes tulee stoppi ja päähenkilö lähtee käveleen ja suuntaa kelkkansa toiseen suuntaan.
Tietysti elämää suurempaa rakkautta mukana on myös.

Hömppää tosiaankin, ja tämä ei edes minusta ollut niin hauska ja mukaansatempaava kuin aikaisempi kirja. Jos kirjailijalta tulee vielä kolmas, toivon sen olevan jo hiukan eri kaavalla ja eri tyyppisistä ihmisistä.

Paholainen pukeutuu Pradaan, Lauren Weisberger

Paholainen pukeutuu Pradaan
Weisberger, Lauren

Vastavalmistunut kirjallisuudenopiskelija haaveilee työpaikasta laatulehden toimittajana, mutta harhautuu muotilehden päätoimittajan assistentiksi, sillä ”tätä paikkaa tavoittelevat miljoonat naiset”.

Andrea muuttaa pikkukaupungista New Yorkiin ja tuntee itsensä varsinaiseksi tumpuksi. Hän huomaa, ettei pääse kirjoittamaan riviäkään, vaan saa toteuttaa hemmotellun päätoimittajan mielikuvituksellisia oikkuja. Andrean työtoverit ovat kaikki hoikkia ja kauniita ja kulkevat tähtitieteellisen kalliissa vaatteissa. Mutta pian hän huomaa itsekin sovittavansa Manolo Blahnikin kenkiä.

Paholainen pukeutuu Pradaan on herkullisen hauskaa luettavaa. Kirja on aiheuttanut suuren kohun muotimaailmassa, sillä sen väitetään perustuvan tositapahtumiin. Kirjailija Lauren Weisberger on työskennellyt vuoden Anna Wintourin, Vogue-lehden kuuluisan ja pelottavan päätoimittajan, assistenttina.

**Niin, taas hömppää.
Toisaalta ihan hauska ja humoristinen kirja, kun saa lukea siitä, kuinka toista mollataan ja hyppyytetään. Ihminen voi olla vain ilmaa. Toisaalta taas, kuinka seläntakana voidaankin toimia täysin toisin kuin ihmisen silmien alla.

Kuinhan monen arkipäivää ovatkaan ylipitkät työpäivät, toisaalle muuttaminen, kavereiden "unohtaminen", koska ei ole aikaa?
Minä luulen, että sitä on muuallakin kuin muotimaailmassa. Tulee uudet jutut, uudet tutut.
Samaan aikaan ei ehdi sitten edes kiinnittää huomiota niihin kavereihin, ennenkuin tapahtuu jotain ja tulee äkkipysähdys.

Onneksi kirjan henkilöille ei tapahtunut mitään peruuttamatonta vaan kaikki käänty loppujen lopuksi parhain päin.

Ihan ok lukukokemus, jälleenkään ei vaadi lukijalta muuta kuin sen, että kirja luetaan. Aivojen nollausta. Rakkauttakin vilahteli, mutta ei samalla tavoin kuin esim. tuossa aiemmassa Steeliln kirjassa.

Tästähän on tehty myös leffa, jota en ole edelleenkään nähnyt. Yleensä en edes halua katsoa leffoja, jotka perustuvat kirjoihin, mutta tämä voisi olla ainakin hyvä ajankululeffa, jolta ei odota juuri mitään.

Toisaalta tässä kirjassa ei ollut murhia eikä mitään sellaisia, joten kirja oli siinä mielessä oikein hyvä ja sopiva minulle.