Eletään 30-luvun alkua Karjalan ikiaikaisten metsien ja suurten vesien syleilemässä pienessä kylässä lähellä Vienan laulumaita.
Ristiniemi on kylän taloista suurin, talvisin pieni Anni ja hänen isoäitinsä Ida Maria viettävät siellä pitkät ajat kahden. Mutta kun juhannus koittaa, Ristiniemi on täynnä väkeä. Sortavalassa opettajan oleva äiti on tullut, äidin neljä sisarta, puuasioissa ympäri Karjalaa liikkuva isoisä.
Maisterin huvilalta kuuluu juhannusvieraitten iloinen nauru. Kevään voimasta villiintyneen Myllynkosken pauhu houkuttelee luokseen: se on kuin lumous, metsän väen ja menninkäisten kutsu pienelle tytölle, aikuisille lupaus onnesta ja sen täyttymyksestä.
(Takakansi)
Laila Hietamies on tunnetusti lapsen ja luonnon kuvauksen harvinaislaatuinent aitaja. Tässä romaanissa hän on parhaimmillaan.
Annin elämään liittyvien monien ihmisten kautta rakentuu rikas kuva aikuisten maailmasta ja ihmissuhteiden moninaisuudesta, unelmista ja menetyksistä, rakkaudesta ja ristiriidoista joita ei voi välttää.
Kesän suureen juhlaan juhannukseen on valmistauduttu suurin toivein, mutta siitä tulee täysin toisenlainen kuin mihin kylässä on totuttu. Kätketyt kaunat nousevat pintaan, salaisuudet paljastuvat, monen ihmisen elämä muuttuu peruuttamattomasti.
Eivätkä maailmalla valtaa saavat yhteiskunnalliset aatteetkaan jätä rauhaan järvien sylissä uinuvaa kylää ; myös niiden suhteen kyläläisten on kesän aikana tehtävä omat ratkaisunsa.
(etukannen sisälipare)
****
En olekaan muutamaan vuoteen lukenut Hietamiestä ja ihan sattumalta eilen yhden nappasin, enkä edes tehnyt minkaanlaista valintaa, otin sen, mikä ekana käteen sattui. Ja nyt harmittaa, etten ottanut useampaa.
Kirja kuvasi mielestäni niin elävästä Annin ja muiden Ristiniemeläisten elämää, että se tempaisi väkisinkin mukaansa.
Toisaalta olen itkuiikka, jota pienen lapsen kova kohtalo välistä lähes itketti, ihan tahtomattakin.
Pidin kyllä tästä kirjasta ja jos elmä 30-luvun Karjalassa kiinnostaa, niin tässä olisi yksi mielestäni luettava kirja. Kerronta oli sujuvaa, kuvaus elävää, ihmiset oli helppo kuvitella kuvausten perusteella ihan eläväksi.
1 kommentti:
Voi miten tuliki heti ikävä Hietamihen kirijamaisemia. Mä oon tällähetkellä tuomittu lukemaan olivertwistejä ja idiootteja. Kuka kumma on päättäny, mitkä kirijat saa olla klassikoita? Miksi listalla on Hemmingwayta muttei Kemalia?
Lähetä kommentti