Anna Jansson, Pääkallovaras

Andreas Nilsson on yhdeksänvuotias gotlantilaispoika, jolla on vilkas mielikuvitus ja ylisuojeleva äiti. Eräänä kauniina kesäpäivänä Andreas livahtaa kylän hautausmaalle, varastaa vanhan pääkallon haudankaivajan nenän edestä - ja katoaa samana iltana kuin tuhka tuuleen. Pojan etsintöjä ryhtyy vetämään rikostarkasta Maria Wern, joka on palannut kesäksi Gotlantiin toipuakseen avioerostaan.
Pienen pääkallovarkaan jäljet johtavat Herrvikin kalastajakylään ja sieltä läheiseen luolastoon. Pian myös Andreaksen äiti Charlotta joutuu tutkimusten valokeilaan. Miksi Andreasta on viety tämän tästä lääkäriin outojen mustelmien ja kuumeen takia? Entä mitä tekemistä Maria Wernin luolastosta löytämällä vanhalla kaiverruksella on kadonneen pojan tapauksen kanssa?

Pääkallovaras on Anna Janssonin seitsemäs suomennettu Maria Wern -dekkari, ja se oli ehdolla pohjoismaisen Lasiavain-dekkaripalkinnon saajaksi vuonna 2007.

(takakansi)

***
Ensimmäistä kertaa tutustuin Janssoniin, ja ihan sen takia, että Marielkan kommenttilaatikossa tuli puhetta dekkareista.
En oikein tiedä pidinkö tästä.
Tämä oli ihan luettava, mutta minua tämä ei napannut samalla tavalla otteeseen kuin Marklund, Torsten, Mankell, Lehtolainen..
En oikein päässyt "sisään" henkilöiden ajatusmaailmaan, he jäivät etäisiksi, eivät alkaneet elää.
En tiedä onko kyse siitä, että tämä oli ensimmäinen kirja jonka luin, ja todellisuudessa on olemassa 6 aikaisempaa kirjaa, jotka luovat pohjaa päähenkilölle ja minulta se pohja puuttui. Yritin rakentaa henkilökuvaa vain tämän yhden kirjan perusteella ja ehkäpä kirjailija oletti, että henkilö tunnetaan jo, ei ole tarvista hänen henkilökuvaansa enää syventää tässä kirjassa. En tiedä.

Aihe oli aika kammottava, olihan kyse lapsista, ja vähän vaikka mistä muustakin. Toisaalta kaikki kirjan henkilöt jäivät vähän sellaisiksi etäisiksi. En oikein tykännyt kenestäkään, toisaalta, en oikein jaksanut edes alkaa inhoamaan ketään. Olivat aika yhdentekeviä, vaikka tietysti välistä tuli ajatuksia: "kuka isä toimii noin? miksi ihmeessä?" Tai "onpas siinä äiti", mutta nekään eivät olleet voimakkaita tunteita.

Pidän kirjaa usein hyvänä, kun henkilöt alkavat elää ja tulee voimakkaita tunteita kirjan henkilöitä kohtaan ja kun kirja imaisee otteeseensa.
Tästä ne kaikki jäivät jotenkin puolinaisiksi, kuitenkin muiden kirjojen puutteessa tämänkin lukee. Ja jos dekkarit kiinnostaa, kannattanee tutustua tähänkin. Tarkoitukseni olisi lukea muitakin Janssonin dekkareita, kunhan saan käsiini, ihan sen takia, että näissä oli sitä jotain pienesti, haluan tietää, onko muissa kirjoissa enempi. Ihan lupaavia aineksia, vaikka jotenkin minun lukukokemuksessani ne jäivät vajaaksi.