Torey Hayden: Toisten lapset

Pieni poika toisteli kaikuna muiden ihmisten puheita ja radion sääennusteita. Kaunis seitsemänvuotias tyttö oli saanut vanhempiensa raa'asti pahoinpitelemänä aivovamman. Vihainen ja väkivaltainen kymmenvuotias poika oli nähnyt, kun hänen äitipuolensa murhasi hänen isänsä. Ujo kaksitoistavuotias tyttö oli erotettu katolisesta koulusta raskauden takia. Yhteistä kaikille neljälle oli se, että heidät sijoitettiin erityisopettaja Torey Haydenin luokalle. He saivat rakastavan ja ymmärtävän opettajan, joka ei koskaan lakannut välittämästä ja joka yhdisti rakkaudetta kasvaneet lapset yhdeksi perheeksi. Torey Hayden on työskennellyt erityisopettajana kouluissa, sairaaloissa, laitoksissa ja yliopistoissa. Hänen lapsia ja lapsipsykologiaa käsitteleviä kirjojaan on käännetty lukuisille kielille.

*******

Siskon kirjahyllystä nappasin tämän lainaan. En olekaan lukenut pitkään aikaan Haydenia. Vuosi sitten luin anopin kasasta "Aavetytön".

Nämä oli taas.. Tuttua hayden-laatua. Kertoo elävästä elämästä, lapsista, joidenlaisia on olemassa, silti on niin vaikea uskoa..
Osalle lapsista ongelmia ovat aiheuttaneet vanhemmat tai muu lähipiiri, osa taas kärsii jostain kehityshäiriöstä, jonka syytä ei tiedetä.. Kuten tässä kirjassa Boo.

Sääliksi kävi Lorey, joka oli joutunut vanhempiensa uhriksi. Mikä ihme saa aikuisen ihmisen hakkaamaan pientä lasta niin, että hänelle tulee aivovamma? Ei voi ymmärtää.
Minusta oli ihailtavaa se, kuinka Hayden kehitteli hänellekin oppimismenetelmiä.
Lapsi kun ei ollut tyhmä, hän ei vaan voinut oppia lukeamaan ja kirjoittamaan. Asiat hän kuitenkin oppi ja oli kiinnostunut.

Tai Tomasso.. Äiti kuollut ja äitipuoli murhasi isän ja hän näki kaiken. Pompottelua paikasta toiseen, sijaisperheitä, joiden kasvatuskäytännöt ovat mitä sattuu.
Jotenkin tuntuu, että onnistuisiko Suomessa kohdella sijoitettua lasta miten vain? Tai pompotellaanko täällä lapsia perheistä toisiin? En tiedä sen laajemmin, mutta aloin vain miettiä..

Kirja oli tosi koskettava, säälitti lapset. Ja ei voi kuin ihailla Haydenia, joka jaksaa työskennellä tuollaisten lasten parissa. Ei koskaan tiedä, mitä tulee, millaiseksi luokka muodostuu ja millaisia menetelmiä voi käyttää. Mitä kannattaa käyttää, miten lapset reagoi jne. Voi vaan toivoa parasta ja yrittää parhaansa.

Ja vaikka tekee parhaansa, niin sitten ovat ne muut tahot, jotka ovatkin eri mieltä.
Hayden kirjoitti useaan otteeseen olevansa pelkuri, eikä jaksanut panna vastaan niille, jotka olivat eri mieltä tai kyseenalaistivat hänen menetelmiään. Tai syyttivät häntä lepsuilusta.
Olen kyllä sitäkin mieltä, että se oli toisaalta viisaasti tehty. Useille opettajille tuollaisten lasten kanssa työskentely on outoa, he eivät ymmärrä välttämättä sitä, että juuri ne tavalliset opetusmenetelmät eivät sovi. Kamalaa oli lukea siitä, miten vanha ja kokenut opettaja nolasi Loreyta luokassa, koska hän ei osannut lukea eikä oppinut. Hänestä lapsi vain hidasteli ja teki tahallaan kirjoitusharjoituksia väärin.

Mutta jos siis Haydenin kirjoista pitää, suosittelen tätäkin kirjaa.